Kaikki on..

Paino näyttää hieman alle 60kg:n, mutta sekin aamiaisen ja kahvin- ja vedenlipittämisen jälkeen vaatteet päällä. En tiedä josko ja miten sitä uskaltaisi kotivaa'alle, jos se näyttäisikin enemmän..

Kaupassa miesmyyjä sanoi (uudesta) passistani "kaunis", vaikka olen sen hänelle jo näyttänytkin aiemmin miehekkeen kanssa. Jostain syystä kun sen aina tarvitsee nähdä mun HENKARIT. Ens kerralla oikeasti otan henkarin mukaan ja näytän sitä. Ei sillä, että mulla olis jotain ns. erikielisiä vastaan (onhan miehekkeenikin), mutta kun tiedän, että hän minut tietää.. niin ottaa päähän tuo jokakertainen kysely.

Joululahjaksi sain.. no, rannekorun, ja siinä se oli. Jälkeenpäin sain lasketteluvaatteita.

Että näin.

Haluaisin laittaa uuden vuoden lupaukseksi, että laihdun, mutta eihän se tänä(kään) vuonna ole onnistunut.

Lääkkeet on ystävä

Teki mieli juoda, mutta koska siitä tulee seuraavalle päivälle asti tokkurainen olo, niin otinpa lääkkeitä.

Nyt on hyvä olla, hetken aikaa ainakin.

Teen "kuminauhakoruja" ja katselen leffaa. Olispa olo aina näin hyvä, ilman lääkkeitäkin.

EDIT: Alkaa väsyttää, ehkä tuli otettua hieman liikaa. Ei kuitenkaan yliannostus-liikaa, joten ei tarvitse hätääntyä.

Joo..

Viime viikolla sain tietää painoni. +60kg. Ja siitähän seurasi vahingoittaminen, niin viiltämisellä kuin itsensä polttamisella. Vaikka mitä nuo keinot edes auttavat? Paino kun on mitä on.

Olen paikkaillut itseäni tässä viikon ajan. Alle. Mutta se saa minut tuntemaan olevani elossa.

Lääkärissä minulle ei annettu anoreksiadiagnoosia, koska kuukautiset eivät ole koskaan jääneet pois. Ei edes silloin kun painoin 47 kiloa. Eli en ole sen(kään) arvoinen.

Koulua on vaikka kuinka jäljellä, enkä minä jaksa. Opparia sun muuta, ja kys. henkilöt, jotka opparia minun kanssani tekevät ovat..no, jätetään se sanomatta.

Tänään oli hyvä päivä, kunnes päätin, ettei sillä ole väliä. Opparilla, elämällä, millään. Tupakkaa ranteeseen, vaikka edellisetkin näyttävät tulehtuneelta.

Vitulla päähän ja toisella perään.

Haluan uinua muutaman päivän mitään miettimättä. Mutta se ei ole mikään mahdollisuus.

Huoh.

Ei tästä mitään tule

Tiesin jo aamulla, että tämä päivä menee reisille, aloitin siis juomiseni joskus kahdeksan aikaan (ehkä vähän ennen sitä). Sairaanhoitajan aika oli, ja päihteettömänä siellä pitäisi olla, mutta minkäs itselleni voin? Surkimus kun olen.

Juteltiin opparista, ja siitä, kuinka mä tiedän jo nyt, etten saa sitä tehtyä, mutta se yrittää vaan patistaa mua eteenpäin. Samoin poikaystävä. En tiedä onko se hyvästä vai mitä, kaipa mä jonkinlaista potkua tarvitsisin..ja vieraiden ihmisten kanssa tehtävä opinnäytetyö olisi juuri sitä. Mutta mä pelkään, että feilaan, ja siinä samalla feilaan niidenkin opparin ja valmistumisen.

Mä haluaisin ottaa taukoa kaikesta, vaikka otinkin viime viikolla jo nelisen päivää. Mutta tuntuu, ettei se riitä. Tarvitsisin viikkoja tai kuukausia. Hitto vie, en pysty edes äidin luokse lähtemään. Eihän sen pitäisi rasittaa ja ahdistaa, eihän?

Eikä tämä sääkään tee parannusta asiaan.

Viime viikolla yritin säälittävästi viillellä, mutta koska sain aikaan vain pintanaarmuja, päädyin itseni polttamiseen. Kunhan eivät nuo alkaisi mätiä (taas)..

En jaksa

Oon maannu päivät sängyssä, maanantain jälkeen ei ole tullut noustua sängystä ns. ihmisten aikoihin. Iltapäivällä joskus vasta. Ei mua kiinnosta, huvita, en jaksa. Toivon jatkuvasti, että maa nielis mut sisäänsä, eikä tarvis enää ajatella näitä pahoja juttuja. Tai hyviäkään, vaikka niitä ei paljoa ole.

Tänään pakotin itseni kuitenkin ylös. Luulin nousevani kymmenen aikaan jopa, mutta 11 kello näytti. Tunti sinne tai tänne.

Meikkasinkin, ja tekisi mieli ottaa kuva jos toinen, mutta en mä kehtaa. Humalassa se on vaan niin paljon helpompaa. Ehkä ensi viikolla, tai joskus toiste.

Tänään pitäisi mennä kauppaan, ja vielä siihen yhteen ostariin, josta en pidä lainkaan. Mutta pakko mikä pakko, sentään poikaystävä tulee mukaan, ettei yksin tarvitse kestää. En varmaan kestäisikään.

Ei mulla mitään asiaa ollut, kunhan päivitin olemassaolostani. 

Eilen sairaanhoitaja taas naureskeli mulle. Mun "ongelmille". On kuulemma hyvä, etten viiltele enää. Ja että yritän jatkaa koulun kanssa. Yritän. Vaikka ei se siltä tunnu. Olenhan mä tehnyt vaikka mitä sen eteen, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut, ja tuskin tulee tapahtumaan. En mä vaan jaksa, enkä edes tiedä miksi.

Mulla on koko ajan hermot kireällä tai sitten hälläväliä-olo. Tänään en jaksanut nousta sängystä ylös. Vasta sitten kun poikaystävä tuli kotiin. Mua itkettää, mutten saa itkettyä. Mua ahdistaa ja mietin viiltelyä koko ajan. Nyt jopa suunnittelen sitä, ehkä huomiselle, ehkä ensi viikolle. Etsin välineet ja muut, katson, että kaikki on tallessa ja sitten rituaalinomaisesti suoritan sen. Mun on pakko, tuntuu, että nyt jotain puuttuu, nyt kun on ilman.

Mä en tiedä minne tän kaiken purkaisin muuta kuin tänne. Kai mun pitäis osata puhua, mutta kun se ei vaan onnistu.

Ja mun pitäis lisätä Ketipinorin määrää, jotta nukkuisin yöt heräämättä ja valvomatta. Mietityttää sekin. Pitäiskö vai sanooko vaan, että JUU OTAN JUU ja jemmaan lääkkeet tulevaa varten.

Poikaystävällä on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle, eikä mulla ole samaa innostusta kaikkeen. Mä kituutan päivästä päivään, kunhan jotenkin pärjään. Olis niin paljon parempi sille, ettei koskaan oltais tavattu. Mutta paha tästä enää perääntyä. Mutta ellen mä tästä ala paranemaan/mua oteta tosissaan, niin sitten tulee jemmalääkkeet peliin. Ei vaan jaksa enää.

Kylmä.

Mulla on niin, niin kylmä.

Varmaan johtuu juomisesta ja syömättömyydestä.

Heilun tässä keskenäni, vaikkei kukaan näe taikka kukaan välitä. Vaikka toisaalta,  kuka tätäkään lukee.

Niin monta kirjoitusvirhettä jo, että vois hävettää. Kylmä.

Ei tästä tule yhtään mitään

Aamulla taas sairaanhoitaja ja tuntuu ihan, että maanisena selitän kuinka en tunnista itseäni peilistä. Ja niin pitäisi hyväksyä, hyväksyä ja hyväksyä vaan. Ja muutenkin selitin mitä sattuu, sanat tulivat vaan ulos, eikä minulla ollut mitään kontrollia. Ja jotain hyvää piti miettiä, mistä olin ylpeä. Äh.

Punnitsin itseni viikonloppuna _kunnon_ vaa'alla, ja sehän näytti 59,2. Hyi helvetti. Ei se silti saanut mua paastoamaan, ei sillä, että olisin voinutkaan..mutta se on mielessä koko ajan. Kuinka joskus vielä painoin 47.. Kunhan edes pääsisin siihen 52kg:n, mutta kun ei. Mun keho ei yksinkertaisesti päästä mua enää siihen, vaikka kuinka skippaan aamiaiset ja lounaat. Okei, myönnettäköön, että syön turhan paljon suklaata, mutta siltikin, tällä menolla mun pitäisi laihtua. Ja menin vielä mittailemaan itseäni, kun kirpparivaatteita aioin ostaa. Lantiokin reippaasti päälle 80cm, miten musta tällainen on tullut?

Rasvanpolttajat lopussa, ja eihän niistä mitään hyötyä ollut. Vai oliko? Miten tietäisin, kun vaaka on paskana. Tekisi mieli koittaa jotain uutta merkkiä, mutta ei mulla ole sellaiseen varaa. Rahat hupenevat tililtä koko ajan, ja viime viikolla tuli 60e:n hammaslääkärilasku, koska röntgeneitä otettiin sen verran monta. 

Perjantaina pääsin kouluun asti jopa, tein alustavan suunnitelman opinnäytetyölle, mutta nyt en uskalla katsoa sähköpostia. Onko se hyväksytty vai ei.. ei sinänsä, ei mua kyseinen aihe kiinnosta pätkääkään, mutta silti pitäisi saada koulu jollain tavalla loppuun. Vaikka mä sisimmässäni tiedän, ettei tästä tule yhtään mitään.

Ja nyt alkoholia nassuun. Sehän kaikkeen auttaakin..

Siis nyt ihan aikuisten oikeesti

Miten mä onnistun aina saamaan sellaisen hoitohenkilön, joka meinaa purskahtaa nauruun aina kun sanon jotain ulkonäöstä, painosta jne. Tää tapahtui TAAS KERRAN tällä viikolla, kun mainitsin, että  mulle on huomautettu tummista silmänalusista ja muutenkin ulkonäöstä. Ja siinä vastapäätä istuva HOITOTAHO virnuilee, kunnes huomaa, ettei mua naurata pätkääkään.

Ja nyt mun pitäis tehdä itsensähyväksymisharjoituksia, seistä päivittäin peilin edessä 5-10 minuuttia ja ajatella hyviä asioita. Mä sanoin jo, että tuskin siihen tuun pystymään, enkä mä pysty. Ja tanssiakin kuulemma pitäis. Joo, kera tukevan humalan. Ihan ajatuskin siitä, että olisin kokovartalo- (tai puolivartalo) peilin edessä tuijottamassa itseäni puistattaa. Ihan jo asiasta puhuttaessakin aloin itkeä.

Kai se vaan on niin, että kun koskaan en ole itsaria yrittänyt (niin että sairaalaan asti olisin joutunut), enkä ole ollut osastolla, niin mua ei vaan oteta todesta. 

Jokatapauksessa, nyt on viikko mennyt juomatta ja jopas hammasta kolottaa, etenkin kun koulu sun muut aiheuttaa paniikkia. En mä tästä koulusta pysty selviämään, vaikka kuinka muut mua yrittäis pakottaa. Tai minä itse. En mä tiedä mitä mä oikein teen.

Humalahakuisuus ftw

Viime päivät ovat menneet taistellessa pään kanssa, juodakko vai ei? Tähän mennessä olen päätynyt olemaan juomatta, mutta tänään jotenkin päädyin juomaan. Ensin ajattelin, että lohtujuomista, mutta kai tämä jotain juhlintaa sitten onkin.. Ekan tölkin aikana alkoi jo kaduttaa, mutta nyt kun toinen on menossa, niin alkaa tuntua siltä, että oli ihan hyvä idea! Katsotaan vaan sitten miten mieli muuttuu kun mieheke tulee kotiin. Onnistun jälleen olemaan huono tyttöystävä.

Eilen syötiin bataattia taas, olen jotenkin tykästynyt siihen, etenkin kun en tiedä sen ravintoarvoja (=kaloreita).

Mietin, että pitäisiköhän mun kokeilla bio-oilia mun käsivarsiin, kun kuulemma pitäisi arpiin toimia. En ole kuullut keneltäkään tutulta siitä kuitenkaan, mutta ei kai se haittaa kokeilla?

Inhottaa tuo sateinen ilma, mutta siellä ulkona on tullut kerran jo käytyä, joten miksei uudestaankin?

Huomenna olisi koulua, mutta saa nyt nähdä miten sen kanssa käy, jälleen kerran.

Vaatekoot ja väsymys

Ostin eilen legginsit Lidlistä (joo, lol), ja koska tarjonta oli erittäin heikko, valitsin viimeisen parin, joka miellytti silmää ja kokoa leggareilla oli S. Yritin siinä mittailla ostosteni kanssa, että mahtuvatkohan nämä minulle, ovatko tarpeeksi pitkät jne, mutta päädyin ostamaan ne silti, koska hinta.

Olen jo monesti todennut, että mun koko on enemmän tai vähemmän M, ainakin Lidlin mitoissa, mutta jostain syystä nämä pöksyt istuvat kuin nenä päähän. Tai housut jalkaan. Tuskin olen laihtunut, paremminkin veikkaan, että koot ovat muuttuneet siellä suunnalla. Painoa en mittaillut, mutta maha näytti suht litteältä. Mutta reidet aivan kammottavilta. En ymmärrä miksi mun täytyy kiduttaa itseäni peilin edessä vartaloani tarkkaillen.

Yöunet menivät vituilleen. Heräsin kolmelta aamuyöstä enkä saanut sen jälkeen enää unta. Sydän pamppaili aivan mahdottomaan tahtiin ja paniikkikohtaus valtasi koko kehon ja mielen. Siinä sitten valvoin parisen tuntia, about tunti tabletin kanssa kaiken maailman nettikeskusteluja lukien, kunnes sitten joskus viiden aikaan yritin saada taas unen päästä kiinni. Ja onnistuihan se, jotenkin.

Herätessä oli aivan kamala hedari, aivan kuin olisin juonut edellispäivänä tolkuttomasti viinaksia. Darrafiilis, vaikka alkoholia en ole nauttinut. Ehkä johtuu lääkkeistä, joita eilen jouduin vetelemään? Tänäänkin on tullut otettua vaikka mitä tabua, ihan vaan sen takia, etten ratkeaisi lähtemään lähikauppaan ja hakemaan alkoholia. Jotenkin tuntuu, että tää tilanne on aika pitkälti plusmiinusnolla.

Mulla on ihan saatanan kylmä ja tärisen kauttaaltani. Ei tää syksy sovi mulle niin laisinkaan. 

Moar money?

Jaa, että mulla olis oikeus takuueläkkeeseen? No kaipa sitä pitää hakea, etenkin kun saisi muutama sata euroa kuussa lisää käyttöön. Olis ihan plussaa, ihan kaiken kannalta. Mutta eiköhän Kela keksi taas jonkin syyn olla myöntämättä mulle sitä. Niinhän se aina. Enkä mä jaksa yksikseni tapella sitä vastaan.

Oon tänään syönyt varmaan jo kymmenisen erilaista pilleriä, aamulääkkeistä kipulääkkeisiin ja pelkään, että maha menee sekaisin niistä (eikä edes "hyvällä" tavalla). Etenkin kun olen litkinyt melkein litran jo energiajuomia ja kupillisen kahvia siihen päälle. Taitaa tänään tulla laksat käyttöön taas, movicolia kun en halua juoda, ellei se välttämätöntä ole! Ja niin, ne kipulääkkeet tulee ihan tarpeeseen.

Joo kyllähän mullakin menee sormet tollai, KUN ON PITKÄT SORMET!

Kävin kaupassa ja ostin tortilla-aineksia. Ja farkut/legginsit. Banaanit unohdin, mikä harmittaa. Mutta sentään en alkoon tarttunut, ja hyvä niin.

Vituttaa kun on kylmä.

Paniikkikohtaus vol. miljoona

Tän viikon eka paniikkikohtaus takana. Piti aamusta (tai vielähän on aamu) raahautua psyk.polille ja se olikin työn ja tuskan takana. Joka-aamuinen paniikki iski taas - kuten perjantaina, jolloin en kyennytkään menemään kouluun, vaikka niin olisi pitänyt. Harmittaa, kyllä, mutta minkäs teet, kun ei sängystä edes tärinältä ja hengenahdistuksilta pääse ylös?

Meinasi tämänpäivänenkin mennä pieleen, mutta jotenkin sain itseni ylös ja ulos ovesta bussiin saakka (nappien ja pakottamisen avulla). Ahdistusta ei yhtään parantanut se, että ajoneuvo oli tupaten täynnä, ja jouduin sanomaan vieressä istujalle, että "jään tässä pois". Miten suun avaaminenkin voi olla niin suuren ponnistelun takana?

Onnistuin siinä kuitenkin ja sairaanhoitajalle päästyäni kerroin tilanteestani. Tehtiin kaikennäköisiä harjoituksia, mutta eiväthän ne auttaneet.. ei niistä täällä kotonakaan mitään hyötyä ole ollut. Sanoin, etten tule kykenemään suorittamaan koulua, en tänä vuonna ainakaan, mutta ei mua vaan uskota. Sanotaan, että pitää vaan tehdä, enkä mä yksinkertaisesti jaksa enää. Mä olen yrittänyt ja puskenut läpi paskan jo niin kauan, ei mulla enää voimavarat riitä. En enää tiedä mitä tehdä.

Olin jo päättänyt, että kaupan kautta kotiin ja alkoholia mukaan, että tämän olon saa pois. Ajoitin kaiken vielä niin, että ehdin bussiin, mikä ajaa lähikaupan ohi. Mutta matkalla oloni parani ja ahdistus lieveni, ja minä päätin, ettei tänään juominkeja, ei jos se minusta on kiinni. Ja kenestäs muustakaan se kiinni olisi?

Kävelin kaupan ohi suoraan kotiin. Ja olen ylpeä(?) itsestäni.

PS. Kävin vaa'alla, eikä muutosta näkyvissä. Ei painossa eikä vaa'an käyttäytymisessäkään. Vieläkin se tuppaa heittämään 4-5kiloa yläkanttiin. Siitä piti sitten laskeskella, mikäköhän se oma paino olisi. Mutta eiköhän se siellä 58:n tienoilla ole vieläkin. Olisinpa pienempi.

Ahdistus ja epätoivo

Tänään olen ollut ahdistunut koko päivän. Aamusta alkaen, siitä kun astuin parvekkeelle tupakalle, on olo ollut aivan sietämätön. Mietin josko ottaisin lääkkeitä tai alkoa (taas vaihteeksi), mutta lääkkeet saavat jäädä huomiselle, koska satavarmasti tulen niitä tarvitsemaan..ja no, alkoholi nyt ei vaan ollut vaihtoehto. En halua tuottaa pettymystä poikaystävälle taas jälleen kerran.

Kerroin poikaystävälle ahdistuksesta, mutta eihän se sille mitään voi, töissä kun on..oli. Yritin ottaa päikkäritkin, mutta eihän siitä mitään tullut. Kävi mielessä viiltelykin, tai muu vahingoittaminen. Kuvittelin jo, kuinka helppoa olisi vaan aukaista rannetta taas ja antaa pahan olon tulla ulos. Haaveilin siitä vaikka kuinka monta tuntia, mutta ei musta siihenKÄÄN ollut. Kuinka surkeaa? Kai tällaisesta olisi pitänyt psyk.polille soittaa, kun kerran käskettiin/kehotettiin/ehdotettiin, mutta en mä viitsi. Enhän mä mitään tehnyt edes.

Tuli sitten aika, kun poikaystävän olisi pitänyt lähteä töistä kotia kohti, ja se yhtäkkiä kysyykin, että voiko mennä työkavereidensa kanssa muutamille? No mikäs mä siihen olen "Ei" sanomaan, muutenkin kun paska kumppani olen. Joten sanoin vaan, että vaikka, mene vaan tms. Ja nyt olenkin sitten pari tuntia mietiskellyt tässä, että pettääköhän poikaystäväni. Paremman hän saisi ja ansaitsisi. Jonkun, joka ei vammaile itsensä ja muiden kanssa.

Puristelin aikaisemmin vatsamakkaroitani ja olin iloinen, kun onnistuin olemaan syömättä. Kunnes taas iski se jumalaton nälkä, ja oli pakko syödä tomaattia ja fetajuustoa ja kourallisen verran erilaisia pähkinöitä. Nyt on ns. illallinen uunissa, vaikka kenelle mä tässä edes kokkaan?

Painoa ja vammailua vol.2

Niin ehdin ajatella, ettei tänään tulisi otettua _liian paljon_. En kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että juon yhden tölkin alle puolen tunnin, etenkin kun alottelen. Joten, arvaatte varmaan jo mihin tämä päätyi, ja ehkä jopa kuinka mones tölkki onkaan jo menossa.

Mua ahdistaa hirveästi yksi kauppa, ns. lähikauppa, vaikkei olekaan. Siellä on yksi poika kassalla, joka aina jaksaa jutella kanssani, vaikka poikaystäväni olisikin mukana (minua ei kuitenkaan tämä poika kiinnosta "siinä mielessä"). En tosiaan ole varma, flirttaileeko hän vai onko hän vaan ystävällinen minua kohtaan. En kykene vieläkään erottamaan kys. käytöstä ihmisissä, enkä edes omissa tekemisissäni. Mutta aina hänellä on jotain asiaa, kyselee jotain, tai kommentoi. Ja minua ahdistaa.

En ole minkään näköinen (nykyään) ilman meikkiä ja photoshoppia. Säälittävää myöntää, mutta photoshoppaan/ehostan kaikki kuvat, jotka itsestäni julkaisen sosiaaliseen mediaan.

Viime viikolla luin erästä blogia, ja siellä puhuttiin 30:n kriisistä. Ja tänään tajusin, kuinka paljon oikein täytänkään tänä vuonna (ei tällainen käytös tämänikäiselle sovi, ei niin lainkaan). Ja kys. blogitekstissä puhuttiin hiusten värjäämisestä ja tyylin muuttamisesta jne. Ja siinä sitten sitä lukiessa tajusin, että itsehän olen värjännyt hiukseni, vaikken niin ehkä tyyliäni muuttanut, mutta silti. Onkohan mulla joku kriisi päällä atm?

Lisää viinaa naamaan ja hyvä on.. vai onko?

Painoa ja vammailua

Taas on vaaka näyttänyt mitä näyttää. Kun sen laittaa lattialle (ilman mitään painoa), tulee vähintään neljä ja puoli kiloa ekstraa. Ja sillä menin sitten itseni viime viikolla punnitsemaan: ei olisi pitänyt. Näytti nimittäin reippaasti yli 60kg, mutta jos tuon kummallisen ylimäärän miinustaa pois, niin painoa olisi 58kg:n pintaan. Mikä on parempi kuin 60+, mutta silti..ei minulle tarpeeksi vähän.

Tänään oli toinen viikon ns. välttämätön tapaaminen. Hammaslääkäri tässä tapauksessa (loppuviikosta pitäisi kouluun mennä). Ja reikiähän löytyi vaikka kuinka, viimeksi kun olen seitsemän vuotta sitten käynyt hammaslääkärissä, ellei tämän vuoden kiirepäivystyksiä lasketa. Ja jopas ahdisti, vaikkei porattukaan jne. Vain röntgenejä otettiin, ja siinä se. Ja palkinnoksihan hain itselleni viinaa. Pitäisköhän tämän blogin nimi muuttaa rommipäiväkirjoiksi tai jotain?

Anygays, loppuviikosta koulua, ja tuntuu, että menen sinne aivan turhaan (jos edes menen). Ei mulla ole aivokapasiteettia repäistä opparia jostain, vaikka kuinka nopea nettitesti väittääkin mun äo:n olevan yli 130 (https://memorado.com/iqtest?r=122#.VBa4h_9UGl_.facebook). Loppupeleissähän toi on ihan läppä, vaikka oon joskus saanut mensan testeistä 124 tms. Mutta ei se tarkoita, että mitään osaisin enää, taikka mihinkään edes pystyisin.

Oon ihan jumissa. Viime viikolla psyk.sairaanhoitajani sanoi, että mun pitäisi ottaa yhteyttä, jos tällä viikolla tulee jotain ongelmia, ja voi, kuinka niitä on tullutkaan. Mutten ole ottanut yhteyttä. En tiedä miten kehtaisin, miten sanoisin, enhän ole viillellytkään - vaikka mieli olisi tehnyt. Huono potilas olen, niin joka saralla kuin voi olla.

Mulla joskus ylsi sormet käsivarren ympäri. Nyt ei mene lähellekään sitä. Vittu kuinka huono olen elämässä.

Ahistaa ja juon

Meni tossa yli viikko juomatta. Eikäkun menikö? Kai siinä meni, en mä jaksa laskea. En ole edes vaa'alla käynyt, kun en ole uskaltanut. Kuinka surkeaa. Viimeksi kun näytti +60kg, en halua nähdä mitä se olisi nyt. Enemmän, satavarmasti.

Mutta tänään taas tartuin tölkkiin. Jaa, että miksi? Lääkäriaika oli tänään. Ei mua ihan sähköshokkeihin lähetetä, mutta lähetä viistää kuitenkin. Tai siis, jos mä haluan. En mä tiedä haluanko vai en, ahdistaa vaan. Kuulemma on auttanut joitakin, joitakin ei. Toisaalta, tää on kestänyt jo reippaat kymmenen vuotta. En edes tiedä, mitä on olla "normaali".

Ahdistaa koulu, ahdistaa sähköposti, ahdistaa ulkonäkö, ahdistaa melkein ihan kaikki. Ei kai mua oteta todesta, kun en ole itsaria yrittänyt.

Haluan vaan olla pieni ja kaunis, mutta en usko, että sitä tulee koskaan tapahtumaan. Mun ns. normaalipaino tulee aina olemaan 60+ ja vihaan sitä. 

Vittu mikä läski.

Tää viikko on mennyt ihan suoraan sanottuna juominkien merkeissä. Maanantain olin vielä selvin päin, mutta tiistaina mutsille, enkähän mä sitä kestä kun se ottaa. Ja sehän otti (mun rahoilla) justiinsa sen tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantaina jämät vielä.

Tiistaiaamuna kun saavuin, kävin vaa'alla ja taas about 60kg näytti. Vittu kun vitutti, ja ehkä siksi päädyinkin juomaan ja tekemään muita tyhmyyksiä (kuten näpistelemään, mitä en ole tehnyt varmaan yli puoleen vuoteen.. mutta se adrenaliiniryöppy mikä siitä tulee..ai että. Me like.) 

Keskiviikko oli mulle paras päivä, kun pääsin näkemään kaveria, nauramaan, tanssimaan ja ihan vaan olemaan typerä lapsonen. Kunnes kello löi aikansa ja kaunis hevosvaununi muuttui kurpitsaksi ja rotiksi. Ja kotona sai kunnon saarnan, kun olin about vartin myöhässä (camoon, en mä kauppajonoissa voi etuilla jne.), mutta kun ei niin ei. 

(me muuten saatiin tämännäköinen kuva jopa aikaan. Haha!)

Olen yksi vitun pettymys, huono tytär ja sukulainen, paska ihminen. Ja sen sain kuulla. Keskiviikkona, torstaina ja perjantainakin. Kiitos.

Otin eilen laastareita mutsilta mukaan, mitkä olin sinne ostanut ja se sitten sanoi siihen, että älä viiltele, lupaa ja lupaa ja lupaa. Lupasinhan minä, kun viiltelin jo mutsin luona, eikä se tiennyt taikka huomannut mitään. Ihan kun sitä kiinnostaisi loppupeleissä. Se kun vaan haluaa kuolla ennen kun mä potkasen tyhjää. Ettei joudu suremaan yms yms. Ja sitäpaitsi, nyt ihan hävettää nämä naarmut, ei edes kunnon vekkejä saanut aikaiseksi niillä välineillä..

Mä en muuten enää tähän blogiin omia kuviani pistä, ellei jotain kunnon edistystä tapahdu. Ne alkupään kuvat saavat olla ne ainoat, ja jos joku tunnistaa, niin toivon, että tulee ihan suoraan sanomaan. Tästä lähtien kaikki kuvat ovat siis netin ihmeellisestä maailmasta, ettei tarvitse kenenkään ihmetellä onko se tuo kirjoittaja vaiko ei.. vaikka en usko, että kukaan edes sitä tekisi.