Eilen sairaanhoitaja taas naureskeli mulle. Mun "ongelmille". On kuulemma hyvä, etten viiltele enää. Ja että yritän jatkaa koulun kanssa. Yritän. Vaikka ei se siltä tunnu. Olenhan mä tehnyt vaikka mitä sen eteen, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut, ja tuskin tulee tapahtumaan. En mä vaan jaksa, enkä edes tiedä miksi.

Mulla on koko ajan hermot kireällä tai sitten hälläväliä-olo. Tänään en jaksanut nousta sängystä ylös. Vasta sitten kun poikaystävä tuli kotiin. Mua itkettää, mutten saa itkettyä. Mua ahdistaa ja mietin viiltelyä koko ajan. Nyt jopa suunnittelen sitä, ehkä huomiselle, ehkä ensi viikolle. Etsin välineet ja muut, katson, että kaikki on tallessa ja sitten rituaalinomaisesti suoritan sen. Mun on pakko, tuntuu, että nyt jotain puuttuu, nyt kun on ilman.

Mä en tiedä minne tän kaiken purkaisin muuta kuin tänne. Kai mun pitäis osata puhua, mutta kun se ei vaan onnistu.

Ja mun pitäis lisätä Ketipinorin määrää, jotta nukkuisin yöt heräämättä ja valvomatta. Mietityttää sekin. Pitäiskö vai sanooko vaan, että JUU OTAN JUU ja jemmaan lääkkeet tulevaa varten.

Poikaystävällä on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle, eikä mulla ole samaa innostusta kaikkeen. Mä kituutan päivästä päivään, kunhan jotenkin pärjään. Olis niin paljon parempi sille, ettei koskaan oltais tavattu. Mutta paha tästä enää perääntyä. Mutta ellen mä tästä ala paranemaan/mua oteta tosissaan, niin sitten tulee jemmalääkkeet peliin. Ei vaan jaksa enää.