Paniikkikohtaus vol. miljoona

Tän viikon eka paniikkikohtaus takana. Piti aamusta (tai vielähän on aamu) raahautua psyk.polille ja se olikin työn ja tuskan takana. Joka-aamuinen paniikki iski taas - kuten perjantaina, jolloin en kyennytkään menemään kouluun, vaikka niin olisi pitänyt. Harmittaa, kyllä, mutta minkäs teet, kun ei sängystä edes tärinältä ja hengenahdistuksilta pääse ylös?

Meinasi tämänpäivänenkin mennä pieleen, mutta jotenkin sain itseni ylös ja ulos ovesta bussiin saakka (nappien ja pakottamisen avulla). Ahdistusta ei yhtään parantanut se, että ajoneuvo oli tupaten täynnä, ja jouduin sanomaan vieressä istujalle, että "jään tässä pois". Miten suun avaaminenkin voi olla niin suuren ponnistelun takana?

Onnistuin siinä kuitenkin ja sairaanhoitajalle päästyäni kerroin tilanteestani. Tehtiin kaikennäköisiä harjoituksia, mutta eiväthän ne auttaneet.. ei niistä täällä kotonakaan mitään hyötyä ole ollut. Sanoin, etten tule kykenemään suorittamaan koulua, en tänä vuonna ainakaan, mutta ei mua vaan uskota. Sanotaan, että pitää vaan tehdä, enkä mä yksinkertaisesti jaksa enää. Mä olen yrittänyt ja puskenut läpi paskan jo niin kauan, ei mulla enää voimavarat riitä. En enää tiedä mitä tehdä.

Olin jo päättänyt, että kaupan kautta kotiin ja alkoholia mukaan, että tämän olon saa pois. Ajoitin kaiken vielä niin, että ehdin bussiin, mikä ajaa lähikaupan ohi. Mutta matkalla oloni parani ja ahdistus lieveni, ja minä päätin, ettei tänään juominkeja, ei jos se minusta on kiinni. Ja kenestäs muustakaan se kiinni olisi?

Kävelin kaupan ohi suoraan kotiin. Ja olen ylpeä(?) itsestäni.

PS. Kävin vaa'alla, eikä muutosta näkyvissä. Ei painossa eikä vaa'an käyttäytymisessäkään. Vieläkin se tuppaa heittämään 4-5kiloa yläkanttiin. Siitä piti sitten laskeskella, mikäköhän se oma paino olisi. Mutta eiköhän se siellä 58:n tienoilla ole vieläkin. Olisinpa pienempi.