Ei tästä mitään tule

Tiesin jo aamulla, että tämä päivä menee reisille, aloitin siis juomiseni joskus kahdeksan aikaan (ehkä vähän ennen sitä). Sairaanhoitajan aika oli, ja päihteettömänä siellä pitäisi olla, mutta minkäs itselleni voin? Surkimus kun olen.

Juteltiin opparista, ja siitä, kuinka mä tiedän jo nyt, etten saa sitä tehtyä, mutta se yrittää vaan patistaa mua eteenpäin. Samoin poikaystävä. En tiedä onko se hyvästä vai mitä, kaipa mä jonkinlaista potkua tarvitsisin..ja vieraiden ihmisten kanssa tehtävä opinnäytetyö olisi juuri sitä. Mutta mä pelkään, että feilaan, ja siinä samalla feilaan niidenkin opparin ja valmistumisen.

Mä haluaisin ottaa taukoa kaikesta, vaikka otinkin viime viikolla jo nelisen päivää. Mutta tuntuu, ettei se riitä. Tarvitsisin viikkoja tai kuukausia. Hitto vie, en pysty edes äidin luokse lähtemään. Eihän sen pitäisi rasittaa ja ahdistaa, eihän?

Eikä tämä sääkään tee parannusta asiaan.

Viime viikolla yritin säälittävästi viillellä, mutta koska sain aikaan vain pintanaarmuja, päädyin itseni polttamiseen. Kunhan eivät nuo alkaisi mätiä (taas)..

En jaksa

Oon maannu päivät sängyssä, maanantain jälkeen ei ole tullut noustua sängystä ns. ihmisten aikoihin. Iltapäivällä joskus vasta. Ei mua kiinnosta, huvita, en jaksa. Toivon jatkuvasti, että maa nielis mut sisäänsä, eikä tarvis enää ajatella näitä pahoja juttuja. Tai hyviäkään, vaikka niitä ei paljoa ole.

Tänään pakotin itseni kuitenkin ylös. Luulin nousevani kymmenen aikaan jopa, mutta 11 kello näytti. Tunti sinne tai tänne.

Meikkasinkin, ja tekisi mieli ottaa kuva jos toinen, mutta en mä kehtaa. Humalassa se on vaan niin paljon helpompaa. Ehkä ensi viikolla, tai joskus toiste.

Tänään pitäisi mennä kauppaan, ja vielä siihen yhteen ostariin, josta en pidä lainkaan. Mutta pakko mikä pakko, sentään poikaystävä tulee mukaan, ettei yksin tarvitse kestää. En varmaan kestäisikään.

Ei mulla mitään asiaa ollut, kunhan päivitin olemassaolostani. 

Eilen sairaanhoitaja taas naureskeli mulle. Mun "ongelmille". On kuulemma hyvä, etten viiltele enää. Ja että yritän jatkaa koulun kanssa. Yritän. Vaikka ei se siltä tunnu. Olenhan mä tehnyt vaikka mitä sen eteen, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut, ja tuskin tulee tapahtumaan. En mä vaan jaksa, enkä edes tiedä miksi.

Mulla on koko ajan hermot kireällä tai sitten hälläväliä-olo. Tänään en jaksanut nousta sängystä ylös. Vasta sitten kun poikaystävä tuli kotiin. Mua itkettää, mutten saa itkettyä. Mua ahdistaa ja mietin viiltelyä koko ajan. Nyt jopa suunnittelen sitä, ehkä huomiselle, ehkä ensi viikolle. Etsin välineet ja muut, katson, että kaikki on tallessa ja sitten rituaalinomaisesti suoritan sen. Mun on pakko, tuntuu, että nyt jotain puuttuu, nyt kun on ilman.

Mä en tiedä minne tän kaiken purkaisin muuta kuin tänne. Kai mun pitäis osata puhua, mutta kun se ei vaan onnistu.

Ja mun pitäis lisätä Ketipinorin määrää, jotta nukkuisin yöt heräämättä ja valvomatta. Mietityttää sekin. Pitäiskö vai sanooko vaan, että JUU OTAN JUU ja jemmaan lääkkeet tulevaa varten.

Poikaystävällä on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle, eikä mulla ole samaa innostusta kaikkeen. Mä kituutan päivästä päivään, kunhan jotenkin pärjään. Olis niin paljon parempi sille, ettei koskaan oltais tavattu. Mutta paha tästä enää perääntyä. Mutta ellen mä tästä ala paranemaan/mua oteta tosissaan, niin sitten tulee jemmalääkkeet peliin. Ei vaan jaksa enää.

Kylmä.

Mulla on niin, niin kylmä.

Varmaan johtuu juomisesta ja syömättömyydestä.

Heilun tässä keskenäni, vaikkei kukaan näe taikka kukaan välitä. Vaikka toisaalta,  kuka tätäkään lukee.

Niin monta kirjoitusvirhettä jo, että vois hävettää. Kylmä.

Ei tästä tule yhtään mitään

Aamulla taas sairaanhoitaja ja tuntuu ihan, että maanisena selitän kuinka en tunnista itseäni peilistä. Ja niin pitäisi hyväksyä, hyväksyä ja hyväksyä vaan. Ja muutenkin selitin mitä sattuu, sanat tulivat vaan ulos, eikä minulla ollut mitään kontrollia. Ja jotain hyvää piti miettiä, mistä olin ylpeä. Äh.

Punnitsin itseni viikonloppuna _kunnon_ vaa'alla, ja sehän näytti 59,2. Hyi helvetti. Ei se silti saanut mua paastoamaan, ei sillä, että olisin voinutkaan..mutta se on mielessä koko ajan. Kuinka joskus vielä painoin 47.. Kunhan edes pääsisin siihen 52kg:n, mutta kun ei. Mun keho ei yksinkertaisesti päästä mua enää siihen, vaikka kuinka skippaan aamiaiset ja lounaat. Okei, myönnettäköön, että syön turhan paljon suklaata, mutta siltikin, tällä menolla mun pitäisi laihtua. Ja menin vielä mittailemaan itseäni, kun kirpparivaatteita aioin ostaa. Lantiokin reippaasti päälle 80cm, miten musta tällainen on tullut?

Rasvanpolttajat lopussa, ja eihän niistä mitään hyötyä ollut. Vai oliko? Miten tietäisin, kun vaaka on paskana. Tekisi mieli koittaa jotain uutta merkkiä, mutta ei mulla ole sellaiseen varaa. Rahat hupenevat tililtä koko ajan, ja viime viikolla tuli 60e:n hammaslääkärilasku, koska röntgeneitä otettiin sen verran monta. 

Perjantaina pääsin kouluun asti jopa, tein alustavan suunnitelman opinnäytetyölle, mutta nyt en uskalla katsoa sähköpostia. Onko se hyväksytty vai ei.. ei sinänsä, ei mua kyseinen aihe kiinnosta pätkääkään, mutta silti pitäisi saada koulu jollain tavalla loppuun. Vaikka mä sisimmässäni tiedän, ettei tästä tule yhtään mitään.

Ja nyt alkoholia nassuun. Sehän kaikkeen auttaakin..

Siis nyt ihan aikuisten oikeesti

Miten mä onnistun aina saamaan sellaisen hoitohenkilön, joka meinaa purskahtaa nauruun aina kun sanon jotain ulkonäöstä, painosta jne. Tää tapahtui TAAS KERRAN tällä viikolla, kun mainitsin, että  mulle on huomautettu tummista silmänalusista ja muutenkin ulkonäöstä. Ja siinä vastapäätä istuva HOITOTAHO virnuilee, kunnes huomaa, ettei mua naurata pätkääkään.

Ja nyt mun pitäis tehdä itsensähyväksymisharjoituksia, seistä päivittäin peilin edessä 5-10 minuuttia ja ajatella hyviä asioita. Mä sanoin jo, että tuskin siihen tuun pystymään, enkä mä pysty. Ja tanssiakin kuulemma pitäis. Joo, kera tukevan humalan. Ihan ajatuskin siitä, että olisin kokovartalo- (tai puolivartalo) peilin edessä tuijottamassa itseäni puistattaa. Ihan jo asiasta puhuttaessakin aloin itkeä.

Kai se vaan on niin, että kun koskaan en ole itsaria yrittänyt (niin että sairaalaan asti olisin joutunut), enkä ole ollut osastolla, niin mua ei vaan oteta todesta. 

Jokatapauksessa, nyt on viikko mennyt juomatta ja jopas hammasta kolottaa, etenkin kun koulu sun muut aiheuttaa paniikkia. En mä tästä koulusta pysty selviämään, vaikka kuinka muut mua yrittäis pakottaa. Tai minä itse. En mä tiedä mitä mä oikein teen.