Kaikki on..

Paino näyttää hieman alle 60kg:n, mutta sekin aamiaisen ja kahvin- ja vedenlipittämisen jälkeen vaatteet päällä. En tiedä josko ja miten sitä uskaltaisi kotivaa'alle, jos se näyttäisikin enemmän..

Kaupassa miesmyyjä sanoi (uudesta) passistani "kaunis", vaikka olen sen hänelle jo näyttänytkin aiemmin miehekkeen kanssa. Jostain syystä kun sen aina tarvitsee nähdä mun HENKARIT. Ens kerralla oikeasti otan henkarin mukaan ja näytän sitä. Ei sillä, että mulla olis jotain ns. erikielisiä vastaan (onhan miehekkeenikin), mutta kun tiedän, että hän minut tietää.. niin ottaa päähän tuo jokakertainen kysely.

Joululahjaksi sain.. no, rannekorun, ja siinä se oli. Jälkeenpäin sain lasketteluvaatteita.

Että näin.

Haluaisin laittaa uuden vuoden lupaukseksi, että laihdun, mutta eihän se tänä(kään) vuonna ole onnistunut.

Lääkkeet on ystävä

Teki mieli juoda, mutta koska siitä tulee seuraavalle päivälle asti tokkurainen olo, niin otinpa lääkkeitä.

Nyt on hyvä olla, hetken aikaa ainakin.

Teen "kuminauhakoruja" ja katselen leffaa. Olispa olo aina näin hyvä, ilman lääkkeitäkin.

EDIT: Alkaa väsyttää, ehkä tuli otettua hieman liikaa. Ei kuitenkaan yliannostus-liikaa, joten ei tarvitse hätääntyä.

Joo..

Viime viikolla sain tietää painoni. +60kg. Ja siitähän seurasi vahingoittaminen, niin viiltämisellä kuin itsensä polttamisella. Vaikka mitä nuo keinot edes auttavat? Paino kun on mitä on.

Olen paikkaillut itseäni tässä viikon ajan. Alle. Mutta se saa minut tuntemaan olevani elossa.

Lääkärissä minulle ei annettu anoreksiadiagnoosia, koska kuukautiset eivät ole koskaan jääneet pois. Ei edes silloin kun painoin 47 kiloa. Eli en ole sen(kään) arvoinen.

Koulua on vaikka kuinka jäljellä, enkä minä jaksa. Opparia sun muuta, ja kys. henkilöt, jotka opparia minun kanssani tekevät ovat..no, jätetään se sanomatta.

Tänään oli hyvä päivä, kunnes päätin, ettei sillä ole väliä. Opparilla, elämällä, millään. Tupakkaa ranteeseen, vaikka edellisetkin näyttävät tulehtuneelta.

Vitulla päähän ja toisella perään.

Haluan uinua muutaman päivän mitään miettimättä. Mutta se ei ole mikään mahdollisuus.

Huoh.

Ei tästä mitään tule

Tiesin jo aamulla, että tämä päivä menee reisille, aloitin siis juomiseni joskus kahdeksan aikaan (ehkä vähän ennen sitä). Sairaanhoitajan aika oli, ja päihteettömänä siellä pitäisi olla, mutta minkäs itselleni voin? Surkimus kun olen.

Juteltiin opparista, ja siitä, kuinka mä tiedän jo nyt, etten saa sitä tehtyä, mutta se yrittää vaan patistaa mua eteenpäin. Samoin poikaystävä. En tiedä onko se hyvästä vai mitä, kaipa mä jonkinlaista potkua tarvitsisin..ja vieraiden ihmisten kanssa tehtävä opinnäytetyö olisi juuri sitä. Mutta mä pelkään, että feilaan, ja siinä samalla feilaan niidenkin opparin ja valmistumisen.

Mä haluaisin ottaa taukoa kaikesta, vaikka otinkin viime viikolla jo nelisen päivää. Mutta tuntuu, ettei se riitä. Tarvitsisin viikkoja tai kuukausia. Hitto vie, en pysty edes äidin luokse lähtemään. Eihän sen pitäisi rasittaa ja ahdistaa, eihän?

Eikä tämä sääkään tee parannusta asiaan.

Viime viikolla yritin säälittävästi viillellä, mutta koska sain aikaan vain pintanaarmuja, päädyin itseni polttamiseen. Kunhan eivät nuo alkaisi mätiä (taas)..

En jaksa

Oon maannu päivät sängyssä, maanantain jälkeen ei ole tullut noustua sängystä ns. ihmisten aikoihin. Iltapäivällä joskus vasta. Ei mua kiinnosta, huvita, en jaksa. Toivon jatkuvasti, että maa nielis mut sisäänsä, eikä tarvis enää ajatella näitä pahoja juttuja. Tai hyviäkään, vaikka niitä ei paljoa ole.

Tänään pakotin itseni kuitenkin ylös. Luulin nousevani kymmenen aikaan jopa, mutta 11 kello näytti. Tunti sinne tai tänne.

Meikkasinkin, ja tekisi mieli ottaa kuva jos toinen, mutta en mä kehtaa. Humalassa se on vaan niin paljon helpompaa. Ehkä ensi viikolla, tai joskus toiste.

Tänään pitäisi mennä kauppaan, ja vielä siihen yhteen ostariin, josta en pidä lainkaan. Mutta pakko mikä pakko, sentään poikaystävä tulee mukaan, ettei yksin tarvitse kestää. En varmaan kestäisikään.

Ei mulla mitään asiaa ollut, kunhan päivitin olemassaolostani. 

Eilen sairaanhoitaja taas naureskeli mulle. Mun "ongelmille". On kuulemma hyvä, etten viiltele enää. Ja että yritän jatkaa koulun kanssa. Yritän. Vaikka ei se siltä tunnu. Olenhan mä tehnyt vaikka mitä sen eteen, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut, ja tuskin tulee tapahtumaan. En mä vaan jaksa, enkä edes tiedä miksi.

Mulla on koko ajan hermot kireällä tai sitten hälläväliä-olo. Tänään en jaksanut nousta sängystä ylös. Vasta sitten kun poikaystävä tuli kotiin. Mua itkettää, mutten saa itkettyä. Mua ahdistaa ja mietin viiltelyä koko ajan. Nyt jopa suunnittelen sitä, ehkä huomiselle, ehkä ensi viikolle. Etsin välineet ja muut, katson, että kaikki on tallessa ja sitten rituaalinomaisesti suoritan sen. Mun on pakko, tuntuu, että nyt jotain puuttuu, nyt kun on ilman.

Mä en tiedä minne tän kaiken purkaisin muuta kuin tänne. Kai mun pitäis osata puhua, mutta kun se ei vaan onnistu.

Ja mun pitäis lisätä Ketipinorin määrää, jotta nukkuisin yöt heräämättä ja valvomatta. Mietityttää sekin. Pitäiskö vai sanooko vaan, että JUU OTAN JUU ja jemmaan lääkkeet tulevaa varten.

Poikaystävällä on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle, eikä mulla ole samaa innostusta kaikkeen. Mä kituutan päivästä päivään, kunhan jotenkin pärjään. Olis niin paljon parempi sille, ettei koskaan oltais tavattu. Mutta paha tästä enää perääntyä. Mutta ellen mä tästä ala paranemaan/mua oteta tosissaan, niin sitten tulee jemmalääkkeet peliin. Ei vaan jaksa enää.

Kylmä.

Mulla on niin, niin kylmä.

Varmaan johtuu juomisesta ja syömättömyydestä.

Heilun tässä keskenäni, vaikkei kukaan näe taikka kukaan välitä. Vaikka toisaalta,  kuka tätäkään lukee.

Niin monta kirjoitusvirhettä jo, että vois hävettää. Kylmä.