Ah-ah-ahdistaa.

Eilisilta (ja yö) meni pähkäillessä, josko tänään vetäisi pienehköt päiväkännit, kun siihen kerta on tilaisuus. Heräsin jo kuuden aikaan aamulla ja ajattelin, että josko sitä vaikka, mutta pian alkoivat kaloriahdistukset pyöriä mielessä ja painuin takaisin petiin. Vaikka mieliteko on suurensuuri, parempi olla ilman. Tulisi kuitenkin niin paska olo jälkeenpäin, niin henkisesti kuin fyysisestikin.. vaikka kyllä tekisi mieli nollata tämä pää edes hetkeksi.. Mutta myöhemmin sitten. Ensi viikolla kun tulee vieraita, eikä vieraiden aikaan voi kännejä vetää. Ehkä siinä samalla tippuu nesteitäkin pois.

Tiistaina oli päälääkäri (sairaanhoitaja paremminkin) ja puhuin siellä sitten tästä mun painosta ja suunnitelmasta syödä salaattia kun vieraat ovat täällä. Kerroin, miten koen kehoni ja millaisena näen itseni ja sain vastaukseksi naurua. Hän nauroi päin naamaani kahdesti. Kahdesti. Ja odotti, että minäkin naurahtaisin tietäen kuinka idioottimaiselta kuulostan. Mutta minua ei naurattanut.

Tuntuu, ettei mun ongelmia oteta tosissaan. Miksi otettaisiin? En ole koskaan "joutunut" osastolle, vain päiväsairaalaan, ja sinnekin omasta tahdostani (josta lähdin kesken kaiken pois). En pärjää elämässä, mutta pakotan itseni pärjäämään. Sekö minusta tekee terveen? Tai edes vähemmän sairaan? Nielen kaiken paskan ja esitän, että pärjään, vaikka olen kaukana siitä.